Isä syntyi keisarivallan aikaisessa Suomessa, keisari Nikolai ll aikana, kotonaan Hämeenkyrössä uudenvuodenaatonaattona 1909. Hän sai kasteessa nimen Mauno Taavetti Valdemar. Perheessä oli kaikkiaan 13 lasta, joista yksi kuoli jo pienenä. Isä oli lapsista kolmanneksi nuorin. Hänen vanhempia sisaruksiaan muutti jo vuosisadan alussa Amerikkaan ja Kanadaan. Isän isä oli palvellut nuorena kolme vuotta keisarillisessa armeijassa Hämeenlinnassa, Kronstatissa Pietarin lähellä ja Turussa. Turun Aurajoesta on sukunimemme Aurakin peräisin. Se sopi hyvin maanviljelijälle.
Vähän ennen talvisotaa isä oli saanut kotitalonsa isännyyden. Muutamia vuosia aikaisemmin isä ja äiti olivat menneet naimisiin ja ehtivät näin viettää melkein 66 vuotta yhdessä. Sodassa isä palveli viisi vuotta tykistössä tulenjohtajana Psto 14:ssa, niin kuin termi kuului. Ensimmäiset muistikuvani isästä ovat sota-ajalta. Meitä oli silloin kolme lasta: Elise vanhimpana, sitten minä ja Tarmo. Muistan, kun isä oli lomalla, ja olimme syömässä, Tarmo ja minä istuimme isän sylissä ja Elise riippui isän niskan päällä ja piti kaulasta kiinni. Muistan myös, kun isä kerran tuli lomalle jouluaattona, hän toi meille rintamalla asemasodan aikana tekemänsä joululahjat: Eliselle ja minulle tummanpunaiseksi lakkaamansa keinutuolit ja Tarmolle polkuhevosen, jolla oli oikein linjaalirattaat. Minun keinutuolini alla luki Metsäpirtti 1944. Sodan aikana syntynyt pikkuveljemme Jorma kuoli kurkkumätään 1,5-vuotiaana. Isä tuli lomalle ja höyläpenkillä hän veisti pienen ristin haudalle, maalasi sen valkoiseksi ja tekstasi siihen nimen Jorma Paavo Antero Aura. Meidän oli kaikkien Jormaa kovin ikävä.
Sodan päätyttyä muistan, kuinka isä joskus leikki meidän kanssamme karttua ja juoksi ympäri puorirakennusta. Se oli meistä hauskaa. Pääsiäiseksi hän teki aina pääsiäiskeinun ja talvisin kelkkaradan, myöhemmin luistinradan. Hän näytti itsekin nauttivan niistä. Isän molemmat vanhemmat kuolivat pian sodan jälkeen. Isä oli kova ikävöimään ja ilmeisen herkkä. Haikeudella hän usein muisteli jo varhain Amerikkaan ja Kanadaan muuttaneita sisaruksiaan ja heidän vierailujaan kotona Hämeenkyrössä. Hän kävi heidän kanssaan kirjeenvaihtoa siihenkin aikaan, kun kirjeet kulkivat hitaasti.
Viimeisinä vuosinaan isä herkistyi erityisesti kuunnellessaan Karjalasta lapsena evakkoon joutuneen Pekka Mustamon esittämää Evakkolaulua. Hän eläytyi voimakkaasti karjalaisen kansan kohtaloon. Kyyneleet nousivat silmiin myös silloin, kun siinä laulettiin lapsenkasvoisista nuorista vänrikeistä, joita marssitettiin taistelukentille. Isän nuorin veli kaatui sodassa, samoin hänen kahden sisarensa miehet. Mitään venäläisvihaa isä ei kuitenkaan koskaan tuntenut. Ihmisiä hekin ovat, hän aina meitäkin muistutti. Sodan jälkeen alkoi Suomen jälleenrakentaminen. Myös isällä ja äidillä oli paljon raskasta työtä, isällä kotitalon pelloilla ja talvella tukkimetsässä. Työtä tehdessään isä usein lauleskeli sodanaikaisia lauluja, nuoruutensa iskelmiä ja myös virsiä.
Maanviljelystyönsä rinnalla isä oli varsinainen rakentaja. Nuorena hän oli käynyt Hämeen mieskotiteollisuuskoulua Lempäälässä ja ennen sotia hän oli ollut rakentamassa monia taloja Pinsiön tienoilla. Hänellä oli siihen kykyä ja silmää. Kiinnostusta rakentamiseen hänellä riitti ihan viimeisiin päiviinsä saakka. Kun hän kuuli, että joku jossain rakentaa, hänellä heti silmä kirkastui, ja hän halusi tietää kaiken ihan yksityiskohtia myöten.
Toinen asia, josta isä oli loppuun saakka kiinnostunut, oli lapset. Meitä on syntynyt 30- ,40- ,50- ja 60-luvuilla. Kun me kolme vanhinta olimme jo paljon poissa kotoa, muistan, kuinka isä kerran sanoi rakentaessaan polkuautoa nuorimmille pojille: ”Mitä minulla olisi, jos minulla ei näitä pieniä poikia olisi!” Vaikka kuri oli aika kova, pojat aina kisailivat siitä, kumpi pääsee isän syliin istumaan.
Lapsuuden saunaillat ovat jääneet mieleen. Talvella menimme paljain jaloin liukastellen saunaan. Otimme lämpimät löylyt, isä vihtoi meidät. Sitten lumeen uimaan ja taas löylyyn. Myös monet hevosella tehdyt kauppamatkat Myllykylään ja joskus Pinsiön joulukirkkoon ovat jääneet mukavina muistoina mieleen, vaikka kirkoon piti herätä aikaisin. Kirkon jälkeen poikettiin sukulaisiin joulukirkkokahveille. Isä halusi kyläreissulle aina kaikki lapset mukaan, ketään ei saanut jättää.
Myös kaikki 14 lastenlasta olivat isälle, taatalle, kovin tärkeitä. Lastenlastenlapsista, joista hän ehti nähdä kymmenen, taata oli hyvin kiinnostunut. Viimeisenä elinpäivänäänkin hän kyseli, miten tyttärentyttären lapset olivat päässeet alkuun uudessa koulussaan Kotkassa, jonne perhe oli juuri muuttanut kesken lukukauden. Paljon isästä kertoo sekin, että hän oli aina innokas katsomaan uusia valokuvia – oli ne sitten otettu lapsista tai joiltain matkoilta. Nopeasti hän etsi ns. kiikarilasinsa, että näkisi tarkasti jokaisen.
Vuosien kuluessa me kaikki olimme alkaneet kutsua isää taataksi. Lastenlapset ja lastenlastenlapset muistelivat, että taata oli ryhdikäs ja hieno mies vanhanakin. Taata tykkäsi eläimistä, varsinkin hevosista. Hän ei syönyt lintuja eikä pieniä eläimiä, kaloja kylläkin. Hän tykkäsi syödä sillinsuolavettä ruisleivän päällä. Lastenlapset muistavat, kuinka taata otti aina jokaisen iloisesti vastaan, halasi, ”kurnutti” niskasta ja kyseli kuulumisia. Tapaninpäivänä lastenlapset pääsivät lumisille rekiretkille aisakellojen soidessa. Mieleen on jäänyt myös, että taata käytti ruutupaitoja ja haalareita. Taatan vaatteissa oli tallin ja navetan hajua, mutta kun kylään lähdettiin, peseydyttiin ja pukeuduttiin tarkasti ja tukka piti olla hyvin. Taata ajoi paljon pyörällä ja voimisteli joka aamu ja ilta liikesarjan, jonka hän oli jo sotaväessä oppinut. Taata oli myös hyvä tanssimaan. Vielä 90-vuotisjuhlissaan hän tanssitti sukulaisia.
Isän oli hyvä elää, sillä hän ei kadehtinut ketään eikä ylpeillyt millään eikä hän halunnut olla seurassa keskipiste. Isommassa joukossa hän mieluimmin vaikeni tai keskittyi vain yhteen henkilöön kysellen hänen kuulumisiaan. Vasta toisen kysyessä hän kertoi omasta elämästään. Ei saa olla ”kukkona tunkiolla”, hän meitäkin varoitteli. Minä aina ihailin sitä fiksuutta ja kohteliaisuutta, jolla hän otti vieraat vastaan, seurusteli ja hyvästeli, ihan viimeiseen päiväänsä saakka.
Ei ole ihme, että isällä oli paljon hyviä ystäviä. Sisaruksilleen hän oli erittäin rakas. Jo lapsena hän osasi ottaa toiset huomioon. Kerrotaan, kun hänen lapsuudenkodissaan oli ollut joskus puutetta maidosta ja voista, isä oli sanonut: ”Antakaa muille, en minä välitä”.
Naapuritkin olivat ystäviä. Kylän yhteisissä asioissa, esimerkiksi tie- ja raja-asioissa isä pyrki olemaan oikeudenmukainen ja tasapuolisen tarkka. Isä oli monin tavoin kätevä käsistään, hän mm. leikkasi omien lastensa hiukset, ja myös naapurin vanhempien miesten hiukset.
Tästä saa nyt käsityksen, että isä ja taata oli legenda jo eläessään, mutta ei hän ainakaan itse ollut sitä mieltä. Hän oli yleensä kärsivällinen ja aina rehellinen ja oikeudenmukainen. Hän vaati itseltään paljon ja tarkkaa työtä, samoin muiltakin. Silloin kun hänellä oli paljon työtä ja kiirettä, hän saattoi suuttua ja ärähtääkin, mutta se meni aina nopeasti ohi. Kyllä häntä toteltiin ja työtä opittiin tekemään.
Uskossaan isä kuului niin sanottuihin maan hiljaisiin. Ei hän siitä juuri puhunut. Mieleeni on jäänyt, kun äiti viimeisinä vuosinaan pyysi isää rukoilemaan puolestaan, isä vastasi: ”Ainahan minä olen rukoillut, sodassakin rukoilin teidän puolestanne.” Kerran, monia vuosia sitten, kun joku isän sisaruksista kiusoitteli häntä: ”Kun koululla joskus pidettiin joitain evankeliomiskokouksia, niin sinne sinäkin, Mauno, jäit nuorena polvillasi rukoilemaan!” Siihen isä hiljaa vastasi: ”Oli helppo sanoa uskovansa, mutta vaikea se on elämällään näyttää.” Kuitenkin täytyy sanoa, että paremmin isä sen elämällään näytti kuin moni meistä. Kun kerroin lähteväni opiskelemaan teologiaa, isä kuunteli, lähti sitten omille töilleen ja mennessään hyräili virttä: ”Sä Herra usein valitset aseikses pienet, alhaiset […] mut’ mitä mahtavinkaan vois, jos voimaa häl’ ei Herralt’ ois ”. Se oli minusta rohkaisevaa. Isän eräänlainen uskontunnustus oli virsi 276 ”Jeesuksesta laulan”. Sitä hän aina ehdotti laulettavaksi ja lauloi. Siinä virressä onkin kaikki sanottu, koko pelastussanoma. Sen varassa oli hyvä elää ja kuolla. Isä kuoli 1.3.2005 kotonaan 95-vuotiaana. Meillä oli hyvä isä ja taata, jolta saimme hyvin paljon.”
Maila Helinä Ylikännö (os. Aura)